Sähkön tuotanto saatiin Pohjoismaissa puhdistettua 2020- ja 2030-luvuilla huolimatta siitä, että sähkönkulutus kasvoi rajusti kun teollisuuden fossiiliseen energiaan perustuvat prosessit korvattiin puhtaasti tuotetulla sähköllä. Ydinvoiman rooli jäi merkittäväksi vaihtelevan tuulivoiman tukijaksi vesivoiman ohella, mutta sen varsinainen renessanssi jäi kokematta. Liikenteessäkin sähkö tuli suurimmaksi käyttövoimaksi. Lämmityssektori uhkasi jäädä polttoon perustuvan energiantuotannon varaan. Näytti, että lämmityksestä oli tulossa suurista energiankulutuksen sektoreista selvästi vaikeimmin puhdistettava CO2-päästöistä. Vuonna 2027 aloitti Suomessa tiedemyönteisin hallitus ikinä. Sen perustamassa poikkitieteellisessä paneelissa saavutettiin nopeasti konsensus, jonka mukaan lämmityksen dekarbonisaatiossa on markkinoita tuettava voimakkaasti lainsäädännöllä. Paneelin mietintö sai myös oppositiopuoleiden tuen. Niinpä jo vuonna 2032 lainsäädäntö mahdollisti pienten, sarjatuotantona valmistettavien ydinlämpöreaktorien rakentamisen kaukolämmön ja teollisuuden prosessilämmön tuotantoon. Passiiviset, painovoimaan ja lämmön johtumiseen perustuvat turvallisuustoiminnot varmistivat atomikattilan turvallisuuden kaikissa tilanteissa. Riitti, että konseptille haettiin lupa kun aiemmin jokaiselle ydinreaktorille oli haettava lupa erikseen. Vuoteen 2040 mennessä Suomen jokaisessa suuremmassa kaupungissa oli kotimainen sarjatuotettu, standardinomaisista moduuleista koostuva passiivisesti turvallinen atomikattila valmisteilla tai jo käynnissä. Kaukolämmön hinnat saatiin lopulta laskuun kaikissa suuremmissa kaupungeissa. Ydinkaukolämmöstä tuli merkittävä suomalainen vientituote. Atomikattiloiden tuotanto ei kärsinyt tuuli- ja aurinkovoiman tapaan kriittisten metallien, kuten neodyymin ja dysprosiumin, ajoittain riittämättömästä tuotannosta. AS