Metsänhoito oli pitkään jaksoittaiseen malliin perustuva. Tätä metsänhoitoa kutsuttiin pitkään ”uudistavaksi”, vaikka metsä uusiutuu hoitamattakin. Sanat eivät aina ole neutraaleja; uudistava päätehakkuu tuottaa raiskion, joka joidenkin mielestä kuvaa jaksottaista metsänhoitoa paremmin kuin sana ”uudistava”. Hulluinta oli se, että ennen 2020 vuotta visioitiin paljon suuren jalostusarvon biotaloudesta samalla kuin Suomen metsienkäytön jalostusarvo putosi puoleen 2000-2020. Biotalous tuli lopulta, mutta ei esimerkiksi biopolttoineiden muodossa, monien ounastelusta huolimatta. Pikkuhiljaa opittiinkin, että metsistä saa usein suurimman arvon siirryttäessä jatkuvaan kasvatukseen. Otetaan puu sieltä ja täältä, mutta annetaan puiden olla eri ikäisiä ja tuottaa erilaisia ekosysteemipalveluja. Vuosien ajan piinanneiden, aaltoina palanneiden koronaepidemioiden aikana viimeistään tajuttiin, että kansallispuistot olivat oiva pakopaikka arjesta. Niiden arvo mielenterveydelle nähtiin myös. Epidemioiden lopulta hellittäessä palasivat myös turistit. Joku keksi jopa laskea, että kuinka monta suomalaista saa elantonsa luontopalveluista. Jopa 60 000 työllistä, kun vielä vuonna 2020 luku oli 30 000! Luvussa eivät ole mukana ulkomaiset marjanpoimijat, joiden määrä niin ikään on tuplaantunut. Hirsirakentamisen uuden nousun ja yöttömän yön flavonoideilla kyllästettyjen arktisten marjojen buumin myötä biotalous ei enää yhdisty sanana ihmisten mielissä selluun ja sen keittoon. AS